Huomenna keskiviikkoaamupäivänä tulee kuluneeksi viikko silmäleikkauksesta, ja pikku hiljaa elämän rutiinit alkavat löytyä. Silti olo on kovin ristiriitainen.

Toisaalta sitä oikein ihmettelee mitä minä tässä sairaslomalla oikein teen. Miten niin muka en saa rasittaa itseäni tai ponnistella? Eikö minun pitäisi olla töissä?

Toisaalta kiroan hiljaa mielessäni. Leikatulla silmällä näkee vain värejä ja liikettä, edes sormia ei erota. Molempien silmien käyttäminen rasittaa, silmät väsyvät, päätä alkaa särkeä ja ennen kaikkea "tuntuu" että toinen puoli aivoista on pimeänä. Ehkä siinä on hitunen totuutta, aivoparkani varmaan yrittävät kaikkensa saadakseen jotain tolkkua sumeasta kuvasta. Jos leikatun silmän sulkee, niin maailma kirkastuu ja olo helpottaa, mutta silmän jatkuva kiinni pitäminenkään ei tunnu kivalta. Kaiken kukkuraksi lihakset alkavat valittaa jatkuvasta kyljellään nukkumisesta.

Kaikki tämä vaivan takia, jota en ollut edes huomannut. Näön pitäisi kuitenkin parantua kaasun korvautuessa lasiaisnesteellä, mutta se vain tapahtuu niin vähitellen. Erään lähteen mukaan kaasun poistuminen voisi viedä 4-6 viikkoa.

Ehkä kuitenkin loppupeleissä tulen olemaan onnekas ja kaikki kääntyy hyväksi. Ehkä. Silmäkirurgi arveli ennusteen olevan hyvä juuri tälle verkkokalvon irtoamiselle, sillä enhän ollut ehtinyt havaita oireita. Hän kuitenkin varoitteli tulevaisuudesta. Verkkokalvon irtoaman ja keskuslaskimotukoksen yhteispeli voi tuoda odottamattomia käänteitä, kuten esimerkiksi riskin uusille irtoamisille. Tai että miten turvotusta hoidetaan, jos Avastin-piikkejä ei enää uskalleta antaa. Tässä sopassa miltei varmaksi leikkauksen jälkiseuraamukseksi luvattu harmaakaihi lienee kuin koristemansikka kermavaahtokakun päällä.

Valitus, over and out.